Kaksi vuotta sitten käynnistyneen Brother Christmasiin kohdistuneen mittavan mediakohun takana oli yhden yksittäisen henkilön viha hyväntekeväisyyshahmoa edustavaa Ari Koposta kohtaan, paljastaa juuri julkaistu kirja. Kyseinen henkilö otti yhteyttä muun muassa Helsingin Sanomiin ja sai lehden toimituksen uskomaan, että Brother Christmasin toiminnan takana on laajoja epäselvyyksiä ja mittavia taloudellisia väärinkäytöksiä, kirjassa kerrotaan.
Viestintäyrittäjä ja tietokirjailija Tomi Lindblomin kirjoittama teos ”Tapaustutkimus: Brother Christmas – Parran takana ei ollutkaan roisto” paljastaa mediakohun ja lehtien kirjoittelun taustat. Lindblom on haastatellut kirjaan muiden muassa Helsingin Sanomien ja Seuran käyttämiä lähteitä. Lisäksi kirjassa julkistetaan lukuisia kohuun liittyviä sähköposteja ja muita viestejä.
Kirjassa kerrotaan, kuinka Helsingin Sanomien poikkeuksellisen laaja artikkelikokonaisuus Brother Christmas ry:stä ja Ari Koposesta tuhosi yhdistyksen ja Koposen maineen nopeasti. Yhdistys oli saavuttanut ennen artikkelien julkaisua yli miljoonan euron keräysvarat puolen vuoden aikana, mutta lehtijuttujen jälkeen lahjoitusten määrä loppui käytännössä kokonaan. Lisäksi Koponen joutui laajan julkisen paheksunnan kohteeksi.
– On yleinen harhaluulo, että Helsingin Sanomien artikkelit olisivat saaneet poliisin tutkimaan Brother Christmasin toimintaa. Näin ei kuitenkaan ollut. Helsingin Sanomien toimittajat olivat tehneet ”paljastusjuttujaan” useiden kuukausien ajan, mutta eivät olleet löytäneet kuin kaksi haastateltavaa kaikkien 7 000 yhdistyksen tukeman henkilön joukosta. Näitäkään haastateltavia he eivät olleet löytäneet itse, vaan olivat saaneet näiden tiedot lehteä lähestyneen henkilön kautta. Lisäksi kaiken tuon 7-8 kuukauden aikana lehden ”tähtitoimittajat” eivät olleet onnistuneet löytämään yhtäkään kuittia, tilisiirtoa, sähköpostia tai muutakaan dokumenttia, jotka olisivat todistaneet lehden väittämät ja vihjaamat taloudelliset väärinkäytökset todeksi. Tämä ei kuitenkaan lehteä kiinnostanut, Lindblom kirjoittaa kirjassaan.
– Itse asiassa Helsingin Sanomien toimittajien työ koko tuon 7-8 kuukauden aikana oli niin vajavaista, etteivät poliisi tai muut viranomaiset löytäneet heidän ”suurella uurastuksellaan” tekemistään artikkelistaan mitään sellaista, joka olisi ylittänyt minkäänlaista tutkintakynnystä millään tavoin. Ja kuitenkin Helsingin Sanomien peruslähtökohtana oli se, että nyt paljastetaan uusi lelusalakuljettaja ja huijarihyväntekijä, kirjassa todetaan.
”Tapaustutkimus: Brother Christmas – Parran takana ei ollutkaan roisto” -teoksessa osoitetaan, kuinka Poliisihallitus käynnisti poliisitutkintaan johtaneen selvitystyönsä vasta Seura-lehden juttujen jälkeen.
– Seura julkaisi maaliskuussa 2018 kolme Brother Christmasia käsittelevää artikkelia, joissa lehti huusi poliisia apuun tutkimaan yhdistyksen ”kuitittomuutta”, ”kirjanpitorikosta” ja muuta väittämäänsä rikollista ja ”epäilyttävää” toimintaa. Näiden artikkelien perusteettomat väitteet ja haastateltavana olleen Poliisihallituksen arpajaishallinnon entisen päällikön vaatimukset aiheuttivat Poliisihallitukselle niin suuren paineen, että sen oli mainetta puolustaakseen suorastaan pakko käynnistää tutkimukset Brother Christmas -yhdistystä vastaan, Lindblom toteaa.
Kirjassa Lindblom tekee yksityiskohtaisen journalistisen sisältöanalyysin Helsingin Sanomien ja Seuran artikkeleista. Lisäksi teoksessa luodaan perusteellinen katsaus Brother Christmasia ja Ari Koposta kohdanneeseen parin vuoden aikaiseen laajaan julkisuuteen ja siitä aiheutuneeseen tapahtumaketjuun poliisitutkimuksineen ja oikeudenkäynteineen.
– Kostonhimoisen henkilön lähestyminen Helsingin Sanomien toimitusta osui hyvään saumaan, sillä lehti oli vasta jokin aikaa aiemmin paljastanut niin kutsutun Aleppon lelusalakuljettajan rikollisen toiminnan. Helsingin Sanomissa syntyi voimakas halu paljastaa toinenkin samanlainen hyväntekijä, ”joka toimii vain oman etunsa tavoittelun vuoksi”. Jutun kirjoittaneet toimittajat jopa intoutuivat pitämään seminaariesityksen, jossa he yhdistivät Brother Christmasin ja lelusalakuljettajan tapaukset toisiinsa, tosin lähinnä ”omaa egoaan korostaen”, kuten moni seminaariyleisössä ollut henkilö kirjassani toteaa, Lindblom kertoo.
– Ennen kaikkea haluan kirjallani herättää keskustelua median vastuusta. Voiko oikeasti olla niin, että maamme suurin sanomalehti ottaa kohteekseen yhden henkilön sekä hänen johtamansa hyväntekeväisyysjärjestön julkaisemalla heistä yli 15-sivuisen negatiivissävyisen kokonaisuuden. Samaan aikaan lehti ei kuitenkaan julkaissut pienimpiäkään todisteita minkäänlaisista laittomuuksista. Kaiken huipuksi toinen lehden päälähteistä kertoo kirjassani olleensa kauhuissaan siitä, millaiseen kohujuttuun hänen lausumansa oli liitetty. ”Kun Helsingin Sanomien artikkeli ilmestyi, järkytyin perinpohjaisesti. En tunnistanut itseäni jutusta lainkaan”, lehden käyttämä lähde kertoo kirjassani, Lindblom toteaa.
– Helsingin Sanomien laaja Brother Christmas -artikkeli oli kuin toisinto samojen toimittajien aiemmin kirjoittamasta Aleppon lelusalakuljettaja -jutusta. Samaan aikaan päätoimittaja puolusti kaikessa ylimielisyydessään lehtensä toimintaa toteamalla, että ”tiedotusvälineen tehtävä on hankkia tietoa, selvittää taustoja ja pyrkiä totuuteen, silloinkin kun osa yleisöstä haluaisi uskoa asioiden olevan toisin”, kirjassa kerrotaan.
– Päätoimittaja ilmoitti julkisesti, että Helsingin Sanomat on oikeassa ja lukijat väärässä. Lisäksi lehti poisti Koposen lehdelle lähettämästä vastineesta valtaosan, eikä suostunut edes ottamaan vastaan todisteita, joita Koponen olisi lehdelle antanut syyttömyytensä puolesta. Ja koska Helsingin Sanomat oli jo jutuntekoon lähtiessään päättänyt, että se luottaa kaikessa asiaan liittyvässä enemmän muihin kuin Koposeen, oli lehden Brother Christmasille langettama tuomio valmis, kirjassa todetaan.
Seura puolestaan käytti vahvana todistajanaan väittämistään ”kuitittomuuksista” ja muista rikoksista mm. oikeustieteen professoria, joka oli lausunut lehteen, että ”Poliisihallituksen pitäisi ottaa yhdistyksen kuitittomuus tutkittavaksi välittömästi ja selvittää, mistä on kyse”. – Kun haastattelin kirjaani kyseistä professoria, hän totesi, ettei hän ole tiennyt mistään kuitittomuudesta. ”Minulle on varmaan kerrottu, ettei kuitteja ole. Tehtävänäni ei ole selvittää, onko näin ollut, vaan olen selvittänyt oikeussääntöjä”, professori kertoi minulle, Lindblom huomauttaa.
– Seura-lehdelle Koponen lähetti laajan ja perusteellisen oikaisun, jota lehti ei kuitenkaan suostunut julkaisemaan. Eikä lehti suostunut aluksi julkaisemaan edes vastinetta, saati korjaamaan täysin väärää tietoa muun muassa kirjanpitorikokseen syyllistymisestä. Tähän liittyvä Seuran toiminta edellisen päätoimittajan aikana oli suurta ihmetystä herättävää, Lindblom painottaa.
– On erityisen tärkeää huomata, ettei Ari Koposta koskaan tuomittu, saati että hän olisi ollut edes syytteessä, yhdestäkään sellaisesta asiasta, johon hänen väitettiin tai vihjattiin Helsingin Sanomien ja Seuran jutuissa syyllistyneen, Lindblom korostaa.
– Loppujen lopuksi Koponen joutui roikkumaan lehtien kirjoittelun vuoksi löyhässä hirressä yli kaksi vuotta vain siitä syystä, että hän avusti hädänalaisia liikaa. Kaiken äärimmäisen mittavan kohun ja julkisen paheksunnan jälkeen hän sai mitättömän pienet sakot rahankeräyslain nippelitietouteen liittyen. Koposta rangaistiin muodollisilla 15 päiväsakolla siitä, että hän myi rintanappeja ja muita vastikkeita Poliisihallituksen mielestä liian kalliilla. Jos hänen hyväntekeväisyyteen myymiensä rintanappien hinta olisi ollut 25 euron sijasta 10 euroa, ei häntä olisi rangaistu mistään. Kaiken huipuksi Koposen olisi pitänyt tietää 25 ja 10 euron hintojen merkityksellisyydestä, vaikka missään laissa ei mainita koko asiasta mitään, Lindblom korostaa.
Eduskuntavaaleihin liittyen kirja paljastaa yksityiskohtaisesti taustat, jotka johtivat Koposen ryhtymään perussuomalaisten ehdokkaaksi ja miksi hänen jo pitkälle edennyt ehdokaskaavailunsa kokoomuksen riveissä kaatui.
Kirja opastaa myös siihen, millä tavoin tulee toimia, jos joutuu median yllättävän lähestymisen kohteeksi: Kuinka vastata ja kuinka yrittää pitää puolensa medioiden iskuja vastaan. Kaiken varmuudeksi kirja todistaa aukottomasti, että kaikki mitä mediat julkaisevat, ei ole aina totta ja paikkansapitävää.
– Kaikista häpeällisintä on se, että tällainen kirjoittelu ja ihmisen maineen tuhoaminen on maassamme täysin laillista. Koponen yritti saada poliisia tutkimaan Helsingin Sanomien ja Seuran kirjoittelua useaan otteeseen, mutta poliisi ei suostunut käynnistämään edes esitutkintaa. Toivon, että kirjani herättääkin keskustelun myös siitä, kuinka vaikeaa maassamme on saada oikeutta medioiden väärästä kirjoittelusta, Lindblom toteaa.
Kirjan kustantaja, Visual Media Productions, lahjoittaa osan kirjan tuotosta Brother Christmas ry:n hyväntekeväisyystoiminnan tukemiseen.
Tomi Lindblom on kirjoittanut aiemmin teokset: Hei, anna nimmari -Eki-Sedän stoori (2006), Antti Einiö – Rokkia ikä kaikki (2014), Ekku Peltomäki – Valoissa ja varjossa (2016), Kymmenen legendan Esakallio (2018) ja Joel Hallikainen – Elämäni tarina (2018) sekä vuonna 2013 ilmestyneen Pankakosken kartonkitehtaiden 100-vuotishistoriikin. Lindblomin väitöskirja, Uuden median murros Alma Mediassa, Sanoma Oy:ssä ja Yleisradiossa 1994–2004, hyväksyttiin Helsingin yliopiston viestinnän laitoksella 2009.